Nostimme Ilmarisen ilmastokompastelijasta ilmastotsemppariksi: yhtiö on selventänyt kivihiilipolitiikkaansa ja luopunut RWE:stä, mutta tukee silti edelleen Fortumin fossiilisen energian polttoa. Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki ja Hiilivapaa Suomi-kampanjan koordinaattori Vera Kauppinen vastaavat Ilmarisen blogikirjoitukseen.
Ympäristöjärjestöt julkaisivat 18. heinäkuuta 2019 analyysin suomalaisten sijoittajien kivihiilipolitiikoista. Saimme työeläkevakuuttaja Ilmariselta vastauksen blogin muodossa. Kiitämme Ilmarista vastauksesta ja toivomme myös muiden sijoittajien kommentoivan omia tuloksiaan. Blogissa todetaan, että Ilmarinen on luopunut osakeomistuksista yrityksessä, joka datavirheestä johtuen oli osana salkkua. Oletamme Ilmarisen viittaavan tässä yhteydessä Euroopan saastuttavimpaan energiayhtiöön RWE:hen. Tämän lisäksi Ilmarinen kirjoittaa, että kestävän kehityksen salkkuun ei hyväksytä yhtiöitä, joiden liiketoiminnasta osa jarruttaa olennaisesti SDG-tavoitteiden saavuttamista. Olimme kritisoineet Ilmarista nimenomaan tästä1 ja asian selvittyä voimme luopua kritiikistämme.
Näiden viherpesuun aikaisemmin viitanneiden toimintatapojen poistuttua voimme ilomielin nostaa Ilmarisen sijoitusta pykälällä ilmastokompastelijasta Ilmastotsemppariksi. Ilmarinen jää kuitenkin parhaimpien toimijoiden ulkopuolelle, sillä hiiliyrityksiin sijoitetaan edelleen ilman riittävää näyttöä omistajaohjauksesta. Ilmarisella on suomalaisista sijoittajista ehdottomasti paras läpinäkyvyyden taso vaikuttamisprosesseistaan, mutta niitä ei ole toistaiseksi kohdennettu hiilen alasajoon – ainakaan avoimessa raportoinnissa tai Nordic Engagement Cooperation (NEC) -yhteenliittymässä. Lisäksi Fortumin kivihiiltä ja kaasua tukevaa liiketoimintaa kannustetaan runsaasti lisääntyneen osakkeenomistajuuden kautta. Ilmarisen nimitystoimikunnissa toimimisessa tulisi myös panostaa ilmastonmuutoksen ammattilaisten nimeämiseen jatkossa muutosta jarruttavien henkilöiden nimeämisten sijaan.
Alla vielä yksityiskohtaisempi vastauksemme Ilmarisen blogiin:
Ilmarinen kommentoi yritysten poissulkemiseen blogissaan seuraavasti: “Emme arvioi omaa onnistumistamme vastuullisuustyössä sillä, kuinka pitkän listan yrityksiä olemme sulkeneet pois sijoituskohteidemme joukosta.“ Kansalaisjärjestöt usein nähdään ehdottomina poissulkemisen ajureina, sillä maailmanlaajuinen divestointiliike on rakentunut lähinnä tämän retoriikan varaan, mutta tämä mahdollinen ennakkokäsitys on syytä oikoa. Omistuksista luopuminen ei ole tavoite, vaan keino. Tämä tulee selväksi Europe Beyond Coal -kampanjan suosituksia lukiessa. Mikäli vastataan kysymykseen “what does success look like”, niin vastaus on ilman muuta yrityksen liiketoimintamallin muuttaminen Pariisin ilmastosopimuksen mukaiseksi tarpeeksi nopeassa aikataulussa2. Mikäli omistajaohjaus valitaan ensisijaiseksi vaikuttamisen väyläksi, niin sijoittajan vastuu on olla siitä avoin ja todistaa sen vaikuttavuus. Väkevä vaikuttaminen edellyttää aikaan sidottua prosessia ja selkeät tavoitteet, joihin pyritään tulosorientoituneesti. Poissulkulista ja tarkkailulista ovatkin yhtiövaikuttamisen ohella paikallaan, mukaan lukien yritysten nimeäminen kuten NEC-yhteistyön alla on jo tehty, jotta sijoittajan tiedetään olevan tosissaan.
Aktiivisella omistajuudella on kuitenkin kaksi viheliäistä ongelmaa:
- Mitä lähemmäs yrityksen ydintoimintaa lähestytään, niin sitä epätodennäköisempää yritykselle on muuttua tarvittavissa aikarajoissa. Tuolloin oikea ratkaisu on kaiken rahallisen tuen poisvetäminen, siitä voimakkaasti viestiminen (kuten norjalainen Storebrand teki divestoidessaan RWE:stä), omien sijoittajakollegoiden houkutteleminen mukaan poissulkemiseen ja vaikuttamistyön jatkaminen sillä tausta-ajatuksella, että mikäli yritys muuttaa tapojaan tarpeeksi, niin silloin sijoittaja voi palata. Divestoinnilla on myös todettu akateemisessa kirjallisuudessa olevan vaikutusta pääomakustannuksiin.
- Aktiivinen omistajuus on laadultaan usein heikkoa tai sitä ei mainonnasta huolimatta juurikaan tehdä. Liian kevyitä prosesseja nimitetäänkin usein “pullakahvivaikuttamiseksi” (tea and biscuits engagement), mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että sijoittajalla ei ole varsinaista halua haastaa yrityksen toimintamallia. Koska sijoittajalla on rajalliset resurssit palkata ammattilaisia vaikuttamistyöhön, on todennäköistä, että osakkeet ovat osa salkkua kuten ennenkin. Samalla läpinäkymättömien prosessien turvin voidaan silti todeta omistajaohjauksen olevan muutoksen kulmakivi divestoinnin sijaan. Ainoa muuttunut asia on saattanut olla kenties jäsenyys sijoittajakoalitiossa tai uusi rivi vastuullisuusraportissa – eli päästöjen kannalta ei välttämättä yhtään mikään.
Ilmarinen toteaa myös, että “vaikuttavimmat tulokset saadaan aikaan dialogin ja positiivisen muutoksen kautta, ei julkisesti selkää seinää vasten asettamalla.” Tehdään siis yksi asia ehdottoman selväksi: positiivisuus ei ole itseisarvo, eikä vaikuttamisen kannalta aina tehokasta. Ympäristöjärjestöjen pitkäaikainen mantra on “access is not influence”, ja tämä on hyvä myös sijoittajien omaksua. Yritysten kanssa ei ole tarkoitus hieroa ystävyyttä, vaan Ilmarisen tehtävä on 1,2 miljoonan suomalaisen edunvalvonta. Vaikka keskustelut yritysten kanssa olisivat luottamuksellisia, niin sijoittajan tavoitteiden ei tarvitse olla. Jos tavoitteet ja vaikuttamisen kohteet jäävät piiloon julkisuudelta, jää epäselväksi käyttääkö sijoittaja valtaansa lepsusti ja onko hän valmis tekemään ilmastotieteen kannalta laimeita kompromisseja. Siksi vaikuttamisprosessi ei voi jäädä muutaman yksilön neuvottelutaitojen ja mahdollisesti liian heikon teknisen osaamisen varaan, jolloin yrityksen antamat selitykset saatetaan nielaista paremman tiedon puutteessa. Julkisuus auttaa siinä, että tavoitetaso on kaikille selvä ja talon sisällä on paine toteuttaa sitä.
Avoin konfrontaatio ja selkä seinää vasten -tekniikka on osoittautunut, Ilmarisen väitteestä huolimatta, äärimmäisen tehokkaaksi. Englannin kirkko on tuonut julkisuuden painetta hyödyntäen myös ClimateAction100+:n suurimmat voitot, joista nyt myös suomalaiset jäsenet hyötyvät. Esimerkiksi maailman suurin ulkomaiseen vientiin kivihiiltä louhivista firmoista, Glencore (johon Ilmarinen edelleen sijoittaa), joutui Englannin kirkon yritysvaikuttamisesta vastaavan Edward Masonin hampaisiin. Tempaus onkin poikinut Principles of Responsible Investments -ehdokkuuden parhaasta omistajaohjauksesta vuonna 2019. Raivokkaan sijoittajapainostuksen onnistuttua Australian ministeri ilmoitti tästä tuohtuneena lehtien otsikoissa olevansa pettynyt näihin “Lattea litkiviin vihreisiin”. Edward vastasi syytöksiin tyynesti omalla Twitter-tilillään: “Itse asiassa, pidän oikeastaan maitokahvista enemmän”. Tänä vuonna Glencore esitti ensimmäisen tuotantomääriään rajoittavan ilmastosuunnitelman. Suunnitelmassa on porsaanreikiä ja on edelleen kaukana Pariisin ilmastosopimuksen tasosta, mutta osoittaa silti näkyvän vaikuttamisen voiman.
Fortumia käsitellään silkkihansikkain
Tarkastellaan hetki Fortumia ja Uniper-kauppaa, joka on tehnyt Fortumista yhden Euroopan kivihiilellä kyllästetyimmän yrityksen. Mikäli sijoittajat ovat hyödyntäneet omistajaohjausta, niin vaikuttaminen on ilman muuta epäonnistunut –tai Ilmarinen on puhuttu ympäri tukemaan yrityksen nykyistä linjaa heppoisin perustein. Fortumilla on ollut melkein kaksi vuotta aikaa todistaa olevansa aikeissa ajaa kivihiililaitokset alas, joten sijoittajien pitäisi olla jo eskalaation ja jopa divestoinnin kynnyksellä. Ilmarisella olisi myös ollut pelipaikka vaikuttaa Fortumin yhtiökokouksessa viime keväänä, mutta ainoat ääntään käyttäneistä sijoittajista olivat ClimateAction100+ ulkomaalaisia jäseniä, jotka olivat valmiita tekemään julkisen työn – samalla kun Ilmarinen ehdotti Fortumin hallituksen jäseneksi Saksan energiakäänteen jarruna tunnettua Philip Rössleriä. Suomalaisten passiivisuus omalla kentällään on toisin sanoen jo melkein noloa.
Viimeisen kahden vuoden aikana Fortum on liukunut julkisissa kannanotoissaan oleellisesti huonompaan suuntaan. Tähän lukeutuu Fortumin siunaus uudelle hiililaitokselle (Datteln 4)3, sekä Saksan aivan liian myöhäiseksi asetettu kivihiilen alasajon päivämäärä (vuosi 2038 – ei 2030), jonka Pekka Lundmark on kertonut sopivan hänelle. Puhumattakaan mahdollisista aikeista painostaa Uniper myymään kivihiililaitokset, mikä onkin jo tapahtunut Ranskassa ja on vaarassa tapahtua myös muualla. Myyminen lisää käytännössä hiilidioksidin määrää ilmakehässä pidentyneen käyttöiän myötä4, vaikka Fortum väittää julkisuudessa muuta, ja pitkittää myös ilmansaasteista johtuvia terveysuhkia. Ranskan laitosten kohdalla maan oma alasajon päivämäärä jo vuodelle 2021 vähentänee ylimenoajan riskiä, mutta jäljellejäävien laitosten kohdalla tilanne on toinen. Kaiken tämän lisäksi Fortum on kovaa vauhtia satsaamassa fossiiliseen kaasuun, jota tukeva infra on kohtuullisessa vaarassa muodostua stranded asset -riskiksi. Tästä varoittaa myös EU:n pitkän aikavälin 2050-strategia. Pekka Lundmark on pyrkinyt esittämään ratkaisuksi ainoastaan päästökaupan vahvistamista, sen sijaan että esittäisi ratkaisuja oman vaikutuspiirinsä puitteissa, jotta edellä mainitut kiusalliset tekijät voitaisiin kuitata.
Ilmariselle on Fortumin kyseenalainen toiminta tehty selväksi jo aikaisemmin. Hiilivapaa Suomi -kampanja lähetti kirjeen suomalaisille suursijoittajille ennen Fortumin yhtiökokousta, jossa kaikki ongelmat esitettiin yksityiskohtaisesti.
Tutkaillessa Ilmarisen Fortum-omistajuutta voisi päätellä, että Pekka Lundmarkille on lähetetty aktiivinen signaali siitä, että yritys on oikealla polulla. Ilmarinen on lähes kaksinkertaistanut Fortumin omistuksensa ja on nyt toiseksi suurin osakkeenomistaja heti valtion jälkeen. Osakkeiden ostovimma on tapahtunut samoihin aikoihin, kun Saksan hiilikomissio julkaisi alkuvuodesta suosituksensa ja Pekka Lundmark esitti tukensa Datteln 4 hiilivoimalalle ja liian myöhäiselle kivihiilen alasajolle. Näiden ulostulojen olisi pitänyt johtaa juuri päinvastaiseen toimintaan.
Vaikka yritysvaikuttaminen on keskeinen tapa luoda muutosta, niin todistamisen taakka on sijoittajan harteilla. Sokea luotto siihen, että sijoittaja vaatisi valtansa puitteissa yrityksiltä tarpeeksi on eläkkeensaajilta liikaa pyydetty ja vaatii läpinäkyvyyttä. Suomessa on tapahtunut voimakas ilmastoherääminen – Ilmarisen asiakkaille ei ole yhdentekevää, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.
Sijoittajat ovat ennen Pariisin ilmastosopimusta olleet vapaita tekemään päätöksiä kivihiilen suhteen melko vapaasti ilman pelkoa julkisesta vastuunkannosta. Tämä aikakausi on tullut päätökseensä. Nyt vaaditaan, että tuottotavoitteet saavutetaan kestävästi niin, että emme sijoitusvaroillamme lisää ilmasto- ja hiiliriskien määrää. Sijoittajien toimintaa tullaan tarkastelemaan jatkossa hyvin tarkkaan, jotta ilmastotiede ei unohdu matkalla. Hiiliyritysten – mukaan lukien Fortum – tulee tietää missä raja menee. Ilmarisen on oltava aikaisempaa vaikuttavampi voima, jotta hiili ajetaan alas Euroopassa vuoteen 2030 mennessä – ilman kaasuun, turpeeseen tai biomassan polttoon tukeutumista.
Olemme valmiita antamaan aplodit ensimmäisten joukossa, mikäli Ilmarinen uskaltaa pistää osakkeenomistajan painonsa likoon, jotta Fortum ja muut hiiliyritykset saadaan ruotuun.
Sini Harkki
Maajohtaja
Greepeace Suomi
Vera Kauppinen
Hiilivapaa Suomi -kampanjan koordinaattori
Maan ystävät
1 Ilmariselle oli annettu mahdollisuus kommentoida analyysiamme etukäteen, mutta emme saaneet oikaisupyyntöä.
2 Konkreettisiksi tavoitteiksi käännettynä tämä tarkoittaa kivihiilestä luopumista viimeistään vuoteen 2030 mennessä ja muistakin fossiilisista kuten kaasusta hyvin pian sen jälkeen. Vuosi 2030 on sekä Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) ja useiden sijoittajien – kuten suomalaisen Elon – tukema takaraja.
3 Saksan hiilikomission raporttiin perustuvien suositusten mukaan uutta hiilivoimalaa ei enää tulisi Saksaan avata. Fortum on perustellut tukeaan sillä, että laitos on polttoprosessiltaan tehokkaampi kuin muut vanhemmat hiililaitokset. Fortum ei ole kuitenkaan tarjonnut näkemystään sille, mitkä kaikki Uniperin vanhemmat laitokset pakotettaisiin sulkemaan, jotta Dattelnin kokoinen päästömäärä voitaisiin kuitata ja silti pysyä hiilibudjetin rajoissa. Siinäkin tapauksessa, että Datteln 4 otettaisiin käyttöön suunnitelmien mukaan vuonna 2020 olisi sillä jäljellä maksimissaan 10 vuotta, kun rajaksi asetetaan ilmastotieteen vaatima vuosi 2030. Onko Fortum valmis tukemaan Dattelnin sulkemista vain kymmenen operatiivisen vuoden jälkeen?
4 Eurooppalaisten energiantuottajien joukosta löytyy jo esimerkkejä siitä, että laitosten myyminen viivästyttää hiilen alasajoa johtaen käytännössä suurempiin päästöihin ilmakehässä. Tsekkiläinen energiantuottaja ČEZ myi vuonna 2013 ruskohiililaitoksensa (Chvaletice) yksityiselle energiantuottajalle Sev.en Energylle – vaikka oli jo aikaisemmin julistanut aikeensa sulkea laitoksen. Viisi vuotta myöhemmin laitos tuotti edelleen ennätykselliset määrät päästöjä (4.6 Mt) ja Sev.en Energy on aikeissa ennestään pidentää laitokseen kuuluvien yksiköiden elinikää.