Tall Ships Races Helsinki kutsui avajaispäivän tapahtumaansa Hiilivapaa Suomen kertomaan teräksen päästöistä osana ilmastokriisiä. Asiantuntijamme Valtteri Moilanen piti puheen rakennetun ympäristön materiaalipäästöistä sekä kasvavan raaka-ainekysynnän aiheuttamista maankäyttökonflikteista alkuperäiskansojen mailla. Lue puhe kokonaisuudessaan tästä blogista.
Rakennettu ympäristö aiheuttaa noin 40 % globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Päästöt syntyvät materiaalikulutuksesta, rakentamisen aikaisesta kuljetuksesta sekä energiankulutuksesta rakennusvaiheessa ja käytön aikana. Rakennusten energiatehokkuus on parantunut merkittävästi viimeisien vuosikymmenien aikana, mutta vastaavaa kehitystä ei olla nähty materiaalien päästöjen osalta. Materiaalipäästöt – eli kaikki päästöt, jotka syntyvät rakennusmateriaalien tuotannossa ja rakentamisen aikana – aiheuttavatkin nykyään noin 50 % rakennetun ympäristön hiilijalanjäljestä. Yksi valtavien päästöjen aiheuttajista on teräs.
Teräs aiheuttaa noin 9-11 % globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Ihmiskunta pystyy päästämään ilmakehään enää vain noin 275 Gt hiilidioksidia, jotta meillä on 50 % todennäköisyys pysäyttää ilmaston kuumeneminen alle 1,5 asteen. Teräksen tuotanto yksinään tulee ahmaisemaan jäljellä olevasta hiilibudjetista noin neljänneksen, jos mitään ei tehdä. Tämä johtuu siitä, että terästä tuotetaan pitkälti kivihiileen perustuvalla teknologialla ja teräksen tuotannossa syntyy noin kaksi tonnia hiilidioksidia per tonni terästä. Terästehtaat ovat siis käytännössä hiilidioksiditehtaita.
Ongelmaa monimutkaistaa se, että sekä vihreä siirtymä, että kaupungistuminen tulevat lisäämään teräksen kysyntää arvioilta jopa kolmanneksella vuoteen 2050 mennessä. Vihreä siirtymä ei ole mahdollista ilman teräksestä valmistettuja tuulivoimaloita, infrastruktuuria sähkön ja ihmisten siirtämiseen. Lisäksi globaalin etelän valtiot kurovat umpeen kehityskuilua, mikä tarkoittaa että kaupunkeihin rakennetaan lisää vesijohtoverkkoja, kouluja ja sairaaloita. Kaikkeen tähän kuluu valtavia määriä terästä. Jotta teräksen tuotanto ei syökse meitä syvenevään ilmastokriisiin, tulee teräksen päästöjen tippua jopa 95 % vuoteen 2050 mennessä. Miten tämä tavoite saavutetaan?
Teräksen tuotanto on teknologisesti mahdollista vähäpäästöistää. Terästä voidaan tuottaa esimerkiksi vetypelkistämällä ja tuotantoprosessi voidaan sähköistää. Tämä onkin välttämätöntä, jotta voidaan taata riittävä infrastruktuurin ja asumisen taso globaalisti. Teräksen vähäpäästöistäminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa: tuotantolaitokset ovat erittäin suuria investointeja, vähäpäästöinen teräs tulee olemaan kalliimpaa ja vähäpäästöistäminen tulee vaatimaan valtavat määrät uusiutuvaa energiaa ja mineraaleja. Haluankin että me tarkastellaan seuraavaksi, mitä tämä vähäpäästöistäminen tarkoittaisi käytännössä.
Kasvava energian ja kaivannaisten kysyntä aiheuttaa maankäyttökonflikteja
Teknologiateollisuus julkaisi kesäkuun alussa vähähiilisyystiekartan, jonka mukaan pelkästään teknologiateollisuuden energiakysynnän odotetaan kymmenkertaistuvan Suomessa vuoteen 2050 mennessä, eikä vähiten terästeollisuuden vähäpäästöistämisen vuoksi. Yksin SSAB:n Raahen terästehtaan sähkönkulutus tulee seitsenkertaistumaan, kun siellä siirrytään vähäpäästöisen teräksen tuotantoon.
Arvioiden mukaan vihreä siirtymä – siirtyminen uusiutuvaan energiaan – tulee vaatimaan moninkertaisen määrän mineraaleja ja metalleja verrattuna nykyiseen järjestelmään. Uudet kaivoshankkeet ja tuulivoimapuistot uhkaavat etenkin globaalin etelän ja alkuperäiskansojen maita, sekä luonnonsuojelualueita. Tämä on nähtävissä Pohjoismaissakin, missä tuulivoimapuistoja suunnitellaan ja rakennetaan saamelaisalueelle ilman alkuperäiskansan ennakkosuostumusta, kuten Norjan Fosenissa ja Rastigajsalla.
Fosen on eteläsaamelaisten poronhoitajien perinteistä laidunmaata, jossa poronhoitoa on harjoitettu 1500-luvulta alkaen. Vuonna 2010 alueelle suunniteltiin pohjoismaiden suurin tuulivoimapuisto, mistä lähtien paikalliset poronhoitajat ovat vastustaneet hanketta. Tuulivoimapuistot tuovat mukanaan liikenneinfrastruktuuria, mikä halkoo laidunmaita ja vaikeuttaa alueella kulkemista moottorikelkoilla. Voimaloiden perustuksia varten kuivatetaan soita ja räjäytetään maa-alueita, ja toiminnassa olevat tuulivoimalat vaikeuttavat porojen laiduntamista. Norjan korkein oikeus päätti jo vuonna 2021, että tuulivoimapuisto on rakennettu ilman asianmukaisia lupia. Silti kolme vuotta myöhemmin tuulivoimapuiston liki 300 voimalaa pyörivät alueella vaikeuttaen paikallisten poronhoitajien työtä.
Suomalainen energiayhtiö ST1 suunnittelee puolestaan suurta tuulivoimapuistoa Suomen ja Norjan rajalle, saamelaisille pyhälle tunturille Rastigajsalle. Hanketta vastustavat Suomen ja Norjan saamelaiskäräjät sekä yli valtionrajojen toimiva Saamelaisneuvosto. Tuulivoimahanke pirstaloisi Euroopan suurinta erämaa-aluetta, vaikeuttaisi poronhoitoa sekä uhkaisi mahdollisesti uhanalaista naali ja kiljukanakantaa alueella.
Lisäksi vihreän siirtymän ja vähäpäästöisen teräksen nimissä suunnitellaan kaivoshankkeita jotka uhkaavat kaksinkertaisesti suojeltuja suoalueita, kuten Sodankylässä sijaitsevaa Viiankiaapaa tai hankkeiden tieltä siirretään kokonaisia kyliä kuten Ruotsin Gällivaara ja Kiiruna. Gällivaaran-Kiirunan rautamalmivarannoilla aiotaan kattaa suuri osa Euroopan tarvitsemasta vihreästä raudasta ja teräksestä.
Kaivoshankkeiden ja tuulivoimapuistojen lupaprosesseja kevennetään EU-tasolla kriittisten raaka-aineiden direktiivin vuoksi, jonka tavoitteena on lisätä EU:n omavaraisuutta vihreän siirtymän mineraalien osalta.
Ei ole sattumaa, että saamelaisalueelta löytyy vielä “koskemattomia alueita” vailla kaivoksia ja tuulivoimaloita: saamelaiset ja muut alueen asukkaat ovat pyrkineet suojelemaan poronhoidolle ja perinteisille elämäntavoille välttämättömiä luontoalueita. Juuri tämän suojelun takia alueet vaikuttavat hyödyntämättömiltä ja lupaavilta vihreän siirtymän mahdollistajilta. Sama pätee alkuperäiskansojen maihin globaalisti: länsimaisesta näkövinkkelistä katsottuna uusiutuvan energian hankkeet tarjoavat teknologiaa, jolla alueet “kehittyvät taloudellisesti” ja kaikki hyötyvät. Todellisuudessa hankkeiden hyödyt jakautuvat hyvin epätasaisesti ja alkuperäiskansojen neuvotteluasema on heikko, kun vastassa ovat valtiot sekä energia- ja kaivosyhtiöt.
Mikä ratkaisuksi?
Teräksen tuotannon vähäpäästöistäminen on välttämätöntä. Mikäli emme onnistu pysäyttämään ilmaston lämpenemistä 1,5 asteeseen tai lähelle sitä, menetämme paljon enemmän kuin perinteiset elinkeinot ja suojelualueet. Siispä vihreä siirtymä on välttämätön. Mikäli kuitenkin siirtymä toteutetaan epäoikeudenmukaisesti tai muita luontoarvoja kunnioittamatta, riskinä on, että vihreä siirtymä syventää sosiaalisia ja ekologisia konflikteja globaalisti. Epäoikeudenmukaisuus uusiutuvan energian hankkeissa voi myös syödä vihreän siirtymän legitimiteettiä ja näin ollen hidastaa vihreää siirtymää.
Jotta muutos olisi oikeudenmukainen, eikä syventäisi muita ekologisia kriisejä, kuten biodiversiteettikatoa, on tarkasteltava muutakin, kuin pelkästään tuotannon vähäpäästöistämistä.
Kate Raworth julkaisi 2010-luvun alussa ympäristötaloustiedettä popularisoivan käsitteen Donitsitaloudesta, jossa hyvän elämän edellytykset ovat donitsin sisälaidalla ja ulkopuolella ovat planetaariset rajat, joita meidän ei tule ylittää. Hyvä elämä löytyy donitsin rajojen sisältä.
Sillä miten ja mistä me rakennamme tulevaisuuden yhteiskunnat, voidaan vaikuttaa sekä positiivisesti että negatiivisesti elinoloihin maapallolla. Terästä tarvitaan, jotta globaalin etelän maille voidaan taata edellytykset hyvään elämään. Rautatiet, sairaalat, sillat ja koulut rakennetaan ainakin osittain teräksestä vielä tulevaisuudessakin.
Lisäksi sillä miten vihreän siirtymän hankkeet toteutetaan voidaan vaikuttaa positiivisesti esimerkiksi työpaikkoihin, sukupuolten tasa-arvoon, tulonjakoon sekä oikeuteen edustaa itseään poliittisesti. Väärin toteutettuna vihreä siirtymä voi taas vaarantaa näitä arvoja sekä syventää esimerkiksi biodiversiteettikatoa. Siksi on mietittävä tarkkaan, millä keinoilla päästöt saadaan alas.
Emme voi myöskään vältellä elefanttia huoneessa. Tuotannon määrää on kohtuullistettava, jotta vihreä ja oikeudenmukainen siirtymä on mahdollista. Kiertotalous on askel oikeaan suuntaan, mutta kasvavaa kysyntää ei voida kattaa olemassa olevilla materiaaleilla. Siispä aito kiertotalous on mahdollinen vain yhteiskunnassa, jossa resurssienkulutus ei kasva.
Päästöjen lisäksi meidän tulee tarkastella kokonaisenergiankulutusta. Uusiutuvan energian hankkeetkaan eivät ole ongelmattomia. Niillä on materiaalisia vaikutuksia kaivosten lähellä asuville, elinkeinonsa menettäville ihmisille sekä uuskolonialismista kärsivälle globaalille etelälle. Mitä suurempaa on kokonaisenergiankulutus, sitä enemmän tulemme kohtaamaan maankäyttökonflikteja. Uusiutuvan energian tulee kattaa lisääntyvä energiankulutus ja korvata tällä hetkellä käytössä olevat fossiiliset polttoaineet. Tehtävä on liki mahdoton, mikäli energian kokonaiskysyntä kasvaa rajatta.
Materiaaleja tarvitaan jatkossakin hyvän elämän rakentamiseksi aina kouluista, rautateistä ja sairaaloista lähtien. Hiilibudjetin huvetessa materiaalit käyvät kuitenkin entistä arvokkaammiksi, jolloin on kysyttävä missä materiaalit ovat parhaiten käytössä ja kuka niitä materiaaleja eniten tarvitsee. Rakennetaan siltoja ei luksusristeilijöitä.
