Kestävätkö suomalaisten suursijoittajien hiilipolitiikat päivänvaloa?

Suomessa institutionaalisilla sijoittajilla on ollut kohtuullisen vihreä maine. Hiilisijoituksia rajoittavien käytäntöjen eli hiilipolitiikkojen osalta suomalaiset eivät kuitenkaan loista: yksikään suomalainen suursijoittaja ei saa kansainvälisessä vertailussa puhtaita papereita ja parhaallekin pistesijalle ponnistava rahoitusinstituutio jää kauas suositustasosta sekä kansainvälisestä kärjestä.

Institutionaalisia sijoittajia ovat suuret yhteisösijoittajat, kuten pankit, eläke- ja vakuutusyhtiöt sekä sijoitusrahastot. Yhä useampi niistä on sitoutunut sijoittamisen ja vakuuttamisen periaatteisiin, joiden tavoitteena on edistää ilmastotavoitteiden saavuttamista. Miksi juuri hiilisektori on joutunut sijoittajien syyniin? Pariisin ilmastosopimuksessa on sitouduttu rajoittamaan maapallon keskilämpötilan nousu 1,5 asteeseen. Kivi- ja ruskohiili aiheuttaa 40 % maailman päästöistä ja ilmastotutkimuksen perusteella hiilivoimasta on luovuttava vuoteen 2030 mennessä Euroopassa ja OECD-maissa sekä vuoteen 2040 mennessä muualla maailmassa. Monissa yhtiöissä ja maissa hiilen alasajo onkin jo käynnissä. Silti uusia hiilivoimaloita ja -kaivoksia suunnitellaan ja rakennetaan edelleen, joten hiilen alasajo vaatii yhä kiihdyttämistä. Tukeakseen hiilen alasajoa ja vähentääkseen omistustensa hiiliriskiä eli hiileen tehtyjen sijoitusten arvon katoamista sijoittajat ovat ottaneet käyttöön hiilipolitiikkoja.

Jokainen meistä on pankin, vakuutusyhtiön tai eläkeyhtiön asiakas. Hiilipolitiikoissa on pohjimmiltaan kyse siitä, ottavatko suomalaiset suursijoittajat ilmastokriisin vakavasti ja vähentävät tukeaan saastuttavalle hiilelle vai ovatko ne edelleen osa ongelmaa syytäessään seteleitä hiilisektorille. Esimerkiksi suomalaisten eläkevarat vastasivat vuonna 2018 reilusti yli kolme kertaa koko Suomen valtion vuosibudjettia. Ei ole yhdentekevää mihin näitä valtavia rahavirtoja suunnataan.

Hiilipolitiikassa sijoittaja sulkee pois osan yrityksistä tiettyjen kriteerien perusteella. Sijoittajat voivat poissulkea yritykset, joiden liikevaihto tai energiantuotanto hiilestä ylittää hiilipolitiikassa määritellyn raja-arvon. Tämän lisäksi ne voivat poissulkea hiilikaivos- ja energiayhtiöt, joiden tuotanto ylittää hiilipolitiikassa määritellyn raja-arvon. Sijoittajat voivat tietyin kriteerein poissulkea kokonaan yhtiöt, jotka suunnittelevat uusia hiilihankkeita (hiilikaivokset, -voimalat ja -infrastruktuuri). Lisäksi pankit ja vakuutusyhtiöt voivat poissulkea rahoituksen uusille hiilihankkeille tietyin kriteerein. Tällöin poissulku ei koske koko yhtiötä vaan ainoastaan kyseisen hankkeen rahoittamista tai vakuuttamista. Lopuksi monet sijoittajat poissulkevat yhtiöt, joiden hiilen alasajosuunnitelma ei täytä hiilipolitiikan asettamia vaatimuksia.

Jokainen meistä on pankin, vakuutusyhtiön tai eläkeyhtiön asiakas. Hiilipolitiikoissa on pohjimmiltaan kyse siitä, ottavatko suomalaiset suursijoittajat ilmastokriisin vakavasti ja vähentävät tukeaan saastuttavalle hiilelle vai ovatko ne edelleen osa ongelmaa syytäessään seteleitä hiilisektorille.

Hiilipolitiikkoja olisi hyvä ymmärtää, vertailla sekä tarkastella kriittisesti, sillä suursijoittajien rooli puolentoista asteen tavoitteen saavuttamisessa on merkittävä. Ranskalaisjärjestö Reclaim Financen tuottamassa ja Hiilivapaa Suomi -kampanjan hiljattain suomentamassa hiilipolitiikkamittarissa hiilisijoituksia rajoittavien toimenpiteiden tarkastelua on helpotettu viiden kriteerin perusteella laadittujen pisteytysten avulla.

Pisteytyksen avulla jokainen näkee helposti onko oman pankin, eläke- tai vakuutusyhtiön toiminta hiilen suhteen linjassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kanssa. Hiilipolitiikkamittaria tullaan päivittämään sitä mukaa kun suursijoittajat kiristävät käytäntöjään hiilen suhteen.

Hyvän hiilipolitiikan ainekset

Millainen on hyvä hiilipolitiikka, joka on linjassa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden kanssa? Vahva hiilipolitiikka poissulkee hiilestä riippuvaiset yhtiöt sekä suhteellisen että absoluuttisen kynnysarvon avulla. Suhteellisen kynnyksen tulee olla vähintää 20 prosenttia: energiayhtiöiden tapauksessa tulee mitata hiilen osuutta energiantuotannosta ja muiden yhtiöiden osalta hiilen osuutta liikevaihdosta. Hiilen taloudellinen kannattavuus kuitenkin laskee koko ajan ja hiilivoimalla tuotetun energian osuus voi myös vaihdella. Tämän takia poissulkua tulee täydentää absoluuttisella kynnyksellä ja poissulkea yritykset, jotka tuottavat yli 10 Mt (miljoonaa tonnia) hiiltä tai joiden hiilentuotannon kapasiteetti on yli 5 GW (gigawattia) vuodessa. Sekä suhteellista että absoluuttista kynnystä tulee tiukentaa, kun hiilen alasajon tavoitetta lähestytään.

Vahva hiilipolitiikka poissulkee sekä hiilihankkeiden suoran tukemisen (hiilikaivokset, -voimalat ja -infrastruktuuri) että hiilisektoria laajentavat yhtiöt. Tukeminen tarkoittaa hankkeen rahoittamisen lisäksi myös konsultointia, vakuutustoimintaa ja suoria sijoituksia. Hiilisektorin laajentaminen pitää sisällään uusien hiilikaivosten, -voimaloiden ja -infrastruktuurin lisäksi nykyisten hiilivoimaloiden käyttöiän pidentämistä retrofit-ratkaisuilla tai olemassa olevien hiiliomistusten hankkimista ilman kunnianhimoista aikataulua niiden alasajolle. Viimeinen vaatimus vahvalle hiilipolitiikalle on hiilen alasajosuunnitelman edellyttäminen yhtiöiltä, jossa hiilestä irtaannutaan EU-/OECD-maissa vuoteen 2030 ja muissa maissa vuoteen 2040 mennessä.

Hiilipolitiikoissa runsaasti porsaanreikiä

Pelkkä hiilipolitiikan olemassaolo ei kuitenkaan vielä kerro kaikkea. Poissulun periaatteissa on laajoja puutteita ja harhaanjohtavia poikkeussääntöjä, jotka mahdollistavat hiilisektorin rahoittamisen myös jatkossa – ilman että sijoittajan maine vastuullisena rahoittajana kärsii. Aiheeseen perehtymättömälle lukijalle näiden porsaanreikien bongaaminen ei välttämättä ole helppoa.

*If on teknisesti ottaen ruotsalainen yhtiö, mutta suomalaisen Sampo-konsernin omistuksessa. Tulokset löytyvät hiilipolitiikkamittarista ruotsalaisyhtiöiden kohdalta. 

Suomalaissijoittajien matalat pisteet osoittavat, ettei riittäviä toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja hiilen alasajon vauhdittamiseksi suurista puheista huolimatta ole vielä käytössä. Hiilipolitiikat sisältävät runsaasti ongelmia, jotka olemme tiivistäneet viiteen kohtaan.

Välillinen tuki hiilisektorille. Suurin osa suomalaissijoittajista ei rahoita hiilihankkeita suoraan. Rahoitusta myönnetään silti välillisesti: kaikkien tarkasteltujen sijoittajien hiilipolitiikat mahdollistavat yhä pitkälti hiilikaivoksista, hiilivoimaloista sekä hiili-infrastruktuurihankkeista vastuussa olevien yhtiöiden rahoittamisen. Hiilihankkeista irtisanoutunut rahoitusinstituutio saattaa siis epäsuorasti tukea saastuttavaa hiilisektoria valtavin summin, samalla kun sen haaviin satelee vihreyspisteitä.

Poissulku tehdään liian löysästi, perustuen vääriin mittareihin tai mahdollistaen poikkeukset. Monilla suomalaisilla sijoittajilla on käytössä korkeampi kuin 20% kynnysarvo poissululle. Suurin osa sijoittajista myös käyttää poissulkemisessa väärää mittaria, sillä liikevaihdon/kapasiteetin sijasta tulisi tarkastella kivihiilen osuutta energiantuotannosta. Poissulkuperiaatteissa on lisäksi runsaasti poikkeuksia. Esimerkiksi vastuullisella sijoittamisella mainetta niittäneen eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen hiilipolitiikka mahdollistaa lukuisten poikkeussääntöjensä ansiosta edelleen hiilestä riippuvaisiin yhtiöihin sijoittamisen. Poissulku ei myöskään kaikkien sijoittajien kohdalla lainkaan koske vanhoja asiakkaita. Suomalaissijoittajista esimerkiksi Nordea sekä sen sijoitusyksikkö Nordea Asset Management asettavat hiiliriippuvaisia yrityksiä mustalle listalle erittäin laiskasti: poissulku koskee ainoastaan uusia yrityksiä, joten hiilisijoitukset eivät hiilipolitiikan myötä ole jääneet Nordean historiaan. Global Coal Exit List-tietokannan mukaan Nordea rahoittaa edelleen kymmeniä hiilestä riippuvaisia yhtiöitä maailmalla.

Osa hallinnoitavista varoista jätetään hiilipolitiikan ulottumattomiin. Merkittävä ongelma on myös hiilisijoituksia rajoittavien toimenpiteiden soveltaminen vain osaan sijoittajan varoista, jolloin todellinen vaikutus jää pieneksi. Esimerkiksi hiilipolitiikkamittarissa parhaiten sijoittuneen suomalaisen, Sampo-konsernin henkivakuutusyhtiö Mandatum Lifen, asettama nollatoleranssi hiilikaivos- ja hiilienergiayhtiöille koskee vain puolta yhtiön hallinnoimista varoista, mikä vesittää yhtiön sinänsä hyvät periaatteet. Hyvä hiilipolitiikka kattaa suurimman osan varoista.

Hiilestä irtaantuminen pelkkää sanahelinää? Hiileen alasajoa koskevat strategiat ovat niin ikään puutteellisia tai jopa olemattomia. Vaikka politiikoissa lupaillaan hiilestä luopumista tiettyyn vuoteen mennessä, ovat poissulun kynnysarvot tavoitteisiin nähden liian matalia ja poissulkukriteerit aivan liian joustavia. Hiilen alasajo toteutuu käytännössä vain, jos poissulkukriteerit ovat tarpeeksi tiukat ja ne tiukentuvat ajan mittaan tai jos yhtiöiltä edellytetään aikataulutettua hiilen alasajosuunnitelmaa tietyn aikarajan puitteissa poissulun uhalla. Uskottava hiilen alasajostrategia edellyttää myös kaikkien hiilisektorin rakennuttajien poissulkemista.

Täysin olematon hiilipolitiikka. Vaikka useimmat sijoittajat ovat ilmaisseet noudattavansa jonkinlaisia poissulkevia hiiliperiaatteita, on joukossa myös niitä, jotka eivät edes julkisesti väitä rajoittavansa hiilisektorin sijoituksia. Suomalaissijoittajista tämän jumbosijan lunastaa itselleen eläkelaitos Keva, jolla ei ole lainkaan julkista hiilipolitiikkaa. Kevan valinta on ainoastaan vaikuttaa omistamiinsa yhtiöihin eikä se lähtökohtaisesti poissulje mitään sijoituksia tai toimialoja. Kohdeyhtiöihin vaikuttaminen vaatii kuitenkin onnistuakseen konkreettisia, aikataulutettuja tavoitteita divestoinnin uhalla. Divestointi on vasta viimeinen, mutta silti tarpeellinen keino, jos dialogi yhtiöiden kanssa ei johda haluttuun tulokseen. Kevan olisi korkea aika ottaa käyttöön läpinäkyvä ja riittävä hiilipolitiikka sekä poissulkeminen, jotta sen vaikuttaminen olisi uskottavaa.

Kelvollinen ei riitä: mitä seuraavaksi? 

Pieniä edistysaskeleita on otettu, mutta eläkevakuutusyhtiöiden ja pankkien hiilisektoria koskevat ovat politiikat edelleen täysin riittämättömiä. Mittauksessa jopa suomalaissijoittajien edistyksellisin hiilipolitiikka saa vain 23 pistettä, mikä on noin puolet parhaasta mahdollisesta pistesaldosta. Voittajasijoittaja Mandatum Lifen jyrkkä irtisanoutuminen hiilikaivos- ja energiayhtiöistä on toki hyvä alku, mutta sen varaan ei tule tuudittautua. Nykyinen politiikka tarjoaa Sampo-konsernille edelleen mahdollisuuden sijoittaa esimerkiksi uuden hiilivoimalan avanneeseen Fortumiin. Sijoittajien pitää pystyä parempaan. Nyt Suomi jää kauas niin täysistä pisteistä kuin kansainvälisestä kärjestä. 

Vaikka suomalaissijoittajat eivät kansainvälisessä tarkastelussa ole ainoita alisuoriutujia, löytyy muualta Euroopasta selvästi tehokkaampaa hiilipolitiikkaa toteuttavia sijoittajia. Parhaiten vertailussa sijoittuvat ranskalaissijoittajat: esimerkiksi Crédit Mutuel -pankin edistyksellinen kokonaisstrategia kerää peräti 49 pistettä. Ranskalaissijoittajien politiikat osoittavat, että hiilivapaa sijoittaminen ei ole utopiaa vaan finanssialalle asetettava vähimmäisvaatimus. 

Suomalaisten suursijoittajien on korkea aika lunastaa lupauksensa ja päivittää vanhentuneet hiilipolitiikkansa vastaamaan tätä päivää sekä Pariisin ilmastosopimuksen puolentoista asteen tavoitetta.

Tehokas hiilipolitiikka on läpinäkyvä ja sitä toteutetaan tiukasti. Sijoitusten poissulun rinnalla tarvitaan myös aktiivista omistajuutta. Sen lisäksi, että portfolioista suljetaan poikkeuksetta pois yritykset, jotka eivät kykene tai halua poistua hiilisektorilta, tulee hiilestä luopumiseen sitoutuneilta yrityksiltä vaatia konkreettisia aikasidonnaisia tavoitteita divestoinnin uhalla. Tällä hetkellä yhdenkään suomalaisen suursijoittajan politiikka ei täytä näitä kriteereitä. Suomalaisten suursijoittajien on korkea aika lunastaa lupauksensa ja päivittää vanhentuneet hiilipolitiikkansa vastaamaan tätä päivää sekä Pariisin ilmastosopimuksen puolentoista asteen tavoitetta. Aikaa ei ole hukattavana.